Sanna Lipponen
Helsingin sanomat 20.5 2021

Enemmän kuin osiensa summa

Milloin paratiisi on oikeassa vireessä? Millä värähtelytaajuudella paraatisi soi? Entä miten vireen voi ilmaista veistoksella?

Mikael Pohjolan (s. 1962) teos Paratiisi (alustava viritys) (2020-2021) on eräänlainen puuveistoksen muotoon puettu runsaudensarvi kysymyksiä, vastauksia ja upottavia yksityiskohtia. Metsälehuksesta veistetty suuri äänirauta nojaa rakenteeseen, joka muistuttaa kevyesi seinää vasten asetettua pöytätasoa sekä sille kasaantunutta tavara- ja muistiinpanovuorta: on piirroksia aivoista ja apinoista, posliinilintuja, erimuotoisia puukappaleita, miniatyyrikokoinen perhe palmun ja aurinkovarjen alla sekä tietenkin omenia ja käärmeitä.

Galleria Sculptorissa esillä olevassa, puuveistoksista ja piirroksista koostuvassa näyttelyssään Pohjola käsittelee mahtipontista, myyttisiä ja metafyysisiä teemoja tinkimättömästi ja tarkasti.
Teos Mikään ei muutu Kaikki on toisin (2020) koostuu kolmesta tussipirrosta ja akvarellia yhdistävästä osasta.
Kaikissa niissä toistuu toisiinsa kietoutunut pariskunta, mutta yhdessä kuvat hämäävät katsetta: värit vaihtuvat, asetelmat muuttuvat peilikuviksi, ja keskellä kuva särisee kuin elokuvassa, kun jotakin pahaa tapahtuu tai sujahdetaan toiseen versioon todellisuudesta.

Veistoksessa Näkymä valtamerelle (2021) tummanpuhuva puunrunko kantaa selässään pieniä taloja, joiden yläpuolella leijuu musteensininen neliö. Puun pinnan mustaksi maalatut kyhmyt ja kiehkurat muuttuvat ihmeellisen uskottavasti karuksi maisemaksi - sellaiseksi, jonka ympärillä mero velloo vaarallisena ja jota sateet ja tuulet piiskaavat hellittämättä.
Vaakatasossa, tai horisontissa, puukappaleen päädyt kuitenkin jatkuvat sileinä ja pitkinä. Ne tuovat mieleen kaatuneen maston, kunnes huomaa niissä saman ihmisen kokoisen huilun muodon kuin teoksessa Kaiku (2021).
Jokainen teos ja samalla koko näyttely on ehdottomasti enemmän kuin osiensa summa.
Mikael Pohjola onnistuu välittämään näyttelyssään jotakin tärkeää ja ajatonta siitä, millaista on olla ihminen ja elää kaiken sen kanssa, mitä ihmisyydestä kerrotaan.

Uskon ihmeisiin
Raisa Jäntti, Nokkonen 2016

Totesin viikko sitten, että varmin tapa saada pääni lyömään tyhjää on kysyä minulta, mitä mielenkiintoisia näyttelyitä olen viime aikoina nähnyt. Nyt on tälle keväälle vakiovastaus valmiina: voin sanoa nähneeni Mikael Pohjolan näyttelyn Mältinrannassa. Tiukoille se menikin (mutta te ehditte vielä tänään tai huomenna). Viikon flunssa ja yhtäkkiä näyttelyt hujahtavatkin ohi!

Mikael Pohjolan Veistoksia harharetkistä on haikeankaunis ja nostalginen näyttely. Veistoksissa on sellaista ajatonta esineistöä kuin ruosteisia vaakoja, shakkinappuloita, liitutauluja ja erilaisia pylväiden kappaleita, palloja. Suuri, puinen laiva keikkuu puisilla aaloilla keskellä galleriaa.

Kaikki alkaa Dead Calm -installaatiosta, jossa vesi on niin tyyni, että edes pöydällinen mittausvälineitä ei reagoi. Siitä jatketaan Antipodiin, maapallon vastakkaisilla kohdilla oleviin pylvästorneihin. (Miten usein muuten tulee oikeasti ajatelleeksi, että toisella puolella maapalloa ollaan pää alaspäin verrattuna toiseen puoleen? Siis tokihan sen tietää, mutta milloin sitä ajattelee? Antipodin edessä ajattelen sitä.)

Näyttely on kuin kertomus löytöretkestä, jolla käyneillä ei ole muuta yhteistä kieltä kuin kuvakieli. On tehty merkintöjä merien ja tuulien mitoista, siitä miltä meri milloinkin näyttää. On piirretty reittiä, joka kulkee ensin karttaa pitkin ja sitten kokonaan kartalta pois. On rakennettu meri puunkappaleista, veistetty hyrriä kuvaamaan liikettä ja liikkumattomuutta.

Harharetkistä-teoksen posliinilautasiin on jäänyt valkoinen alue, kuin karttaan aikana ennen kuin koko planeetta oli kartoitettu. Samanlaista tyhjää voi olla missä tahansa, laivan sisällä, ihmisten suhteissa toisiinsa. Kartoittamattomia alueita, hirviöiden asuinsijoja.

Suurista esineistä tulee surumielinen olo. Samaa surumieltä on liitutauluissa, joista on melkein pyyhitty liidunjäljet pois. Surettaa, ettei tiedä, mihin laittaisi liitutauluhuonekaluja tai mitä tekisi kaikille elämän jättämille jäljille. (Hetken ajattelen teoksia yksin, jossakin hämärässä varastossa. Pölyä. Itkettää – toivon niille valoisia koteja.)

Kun saavun Suunta kohti aamua -veistoslaivan keulakuvan luo, hämmästyn aidosti, kun keulakuvaihminen ei avaa silmiään. Näyttely on saanut minut uskomaan ihmeisiin.

Unelmien ihmeellisestä maailmasta
Leena Kuumola TAIDE 6/2018

Unelmat ja kaipuu menneiden aikojen intensiiviseen kokemiseen vaikuttavat muodostavan lähtökohdan kuvanveistäjä Mikael Pohjolan mietteliäälle taiteelle. Hän edustaa tämän päivän taidemaailmassa harvinaista omaperäisen käsitteellisyyden ja konkreettisen tekemisen yhdistelmää. Hänen lakoniset teoksensa kehottavat ihmettelemään, ne eivät tarjoa valmiita tulkintoja.

Materiaalit ovat Pohjolan tilallisen taiteen keskiössä. Oli kyse sitten vanhoista löydetyistä esineistä tai tuoreesta vasta veistetystä puusta, materian aistillinen olemus henkii kunnioitusta sitä kohtaan. Vanhat hylätyt esineet kokoontuvat harvapuheisina yhteen herättämään muistikuvia siitä ajasta, jolloin elämä niiden ympärillä näytti aivan toiselta kuin tänään. Niiden hiljainen läsnäolo kertoo tasapainon merkityksestä ja pyrkimyksestä maailman hahmottamiseen kokemisen, pohdiskelun ja punnitsemisen kautta.

Varhaiset tutkimusretket merten yli ja niihin liittyvät myytit ja tarinat näyttäytyvät inspiraationlähteenä Pohjolan runollisissa veistosinstallaatioissa. Hänen veistämänsä erilaiset alukset esiintyvät unenomaisina tarinoina, joihin punoutuu monenlaista symboliikkaa. Surrealistiset elementitkään eivät ole hänelle vieraita. Matkallaan kohti tuntematonta alukset saattavat purjeet jo nostettuina vallata ihmisen ajatukset tai vasta valmistautua tuleviin koitoksiin Pinokkion ristiriitaisessa johdatuksessa. Tai kuin haavoittuneena ja kääreisiin sidottuna kätkeä puolittain sisäänsä retkistään uupuneen purjehtijan aluksensa jäänteissä. Yhteistä niille kaikille on vankka ja huolellisesti työstetty fyysinen olemus monine esteettisen pelkistyneine yksityiskohtineen.

Vertauskuvien ja piirustusten tahdittama kokonaisuus kiteytyy parvella näyttelyn varsinaiseen helmeen. Päätyseinän suurikokoinen installaatio, Shortcuts of the Ocean, luo vähäeleisellä käsitteellisellä olemuksellaan lumoavia mielikuvia merellisten vaellusten äärettömyyksistä. Niistä näyistä, joita merten matkaajat ovat kohdanneet retkillään toisiin kulttuureihin. Viitteenomaiset vihjeet valon vaihteluista, meren ja taivaan ihmeellisistä kohtaamisista tai silhuetinomaisista arkkitehtuurin yksityiskohdista yhdistyvät piirroksiin luonnon olioista tai muista havainnoista matkan varrelta. Merenalaisten maailmojen ja tumman veden värisävyt asettuvat luonnolliseen vuoropuheluun vanhojen esineiden patinan kanssa ja erimuotoiset aukot luovat syvyyden vaikutelmaa. Teoksesta avautuu inspiraationtäyteinen maailma täynnä havaitsemisen lumoa.

Forum Box 2018

Ajatuksia Mikael Pohjolan teosten äärellä

Jokainen taideteos on kuvaus omasta tekemisestään. Mikael Pohjolan teokset ovat hieman enemmän: ne ovat kokonaisia matkoja. Tarkoitan matkoja puuhun (ja muuhun), muotoihin ja tarinoihin. Tarinoihin, jotka tuntuvat tutuilta, mutta palaavat mieleen vain osittain. Otetaan vaikka Suunta kohti aamua (2016). Se on Pohjolan upea avaus veistoksen ja tarinan rakenteisiin. Teoksen keskeisenä muotona on barokkinen valtamerialus, galleoni. Näkökulmasta riippuen laiva on puolivalmis tai jo puoliksi purettu. Voin lukea teosta ja täydentää sen aukkoja. Kunpa vain tietäisin mikä on sen merkitys – kunpa tietäisin mikä niistä!

Pohjola veistää mielen matkoja: tutkimusretkiä, harharetkiä, klassisia haaksirikkoja. Teoksiin syntyy haavelaivoja, ehkä myös aavelaivoja. Laivat ovat puuta, miehet mitä milloinkin. Myyttien miehet, hölmöine päähänpinttymineen, jopa valheineen. Galleonin keulakuvana ei ole Yksisarvinen vaan puupää Pinokkio. Varsinainen tuulenhalkoja! Tarina käy perin oudoksi.

Eurooppalaisen kulttuurin vanhin figurehead on Odysseus. Mies, joka matkalla töistä kotiin eksyilee milloin minnekin. Ei siksi, että jumalat niin määräsivät, vaan koska kertoja niin päätti.

Pohjolan maailmassa Odysseuksen päähän on pälkähtänyt levottoman kaipuun kuvajainen, taas sama puinen laiva. Vieläkö ehtisi yhteen seikkailuun? Vieläkö yksi uni meren äärettömyydestä, ennen kuin aika pysähtyy? Penelope kutoo omiaan jossain toisaalla.

Kaikista matkanteon välineistä laiva on runollisin ja veistosta lähinnä. Yhteyden vahvistaa jo kaunis sana ”laivaveistämö”. Mikael Pohjolan työhuone lienee sellainen pienoiskoossa. Mutta muoto ja materiaali – niin väitän edelleen – ovat vain osa monimutkaisempaa vyyhteä. Harha retkistä kantaa mukanaan muistoja oudoille rannoille päätyneistä: Gulliver, Crusoe, Odysseus. On maailmoja, jotka löytyvät vasta kun laiva joutuu myrskyyn. Tarina kertokoon miten seuraavaksi käy.

Jyrki Siukonen